Aloitin pitkän tauon jälkeen podcastien kuuntelemisen. Päällimmäiset syyt tähän olivat saada ideoita omaan valmentamiseen, löytää uusia näkökulmia, ja vertaistukea omille ajatuksille. Viimeiset kaksi kautta omalla valmentajan uralla ovat olleet todella raskaita kiitos Covid-19 viruksen vaikutusten yhteiskuntaan sekä sitä kautta omaan työhön sekä hyvinvointiin. Kuuntelin Joni Jaakkolan podcastin jakson jossa vieraana oli Nina Lyytinen. Jaksossa puhuttiin monista asioista, minulle eniten resonoi voimavaroihin liittyvä keskustelu.
Aloin miettiä mitkä asiat lisäävät tai vähentävät minun voimavarojani ja mitä voisin asialle tehdä. Aloitetaan vaikka asioista mitkä koronan kurituksen aikaan ovat voimavaroihin pahiten iskeneet.
Jatkuva epätietoisuus ja epävarmuus asioista joka ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä. Omaan työhön liittyen mm. seuraavia kysymyksiä joutui käymään läpi lähes päivittäin. Milloin saa harjoitella ryhmässä, minkä kokoisessa ryhmässä ja ulkona vai sisällä? Saako otteluita pelata? Jatkuvatko sarjat vai ei? Miksi toiset saavat harjoitella mutta jotkut ei? Useampaan otteeseen joutui käymään myös läpi lomautuksen uhkaa ja samalla vähän sitäkin jatkuuko hommat vai ei?
Käytännössä tuo jatkuva epätietoisuus teki ennakkoon suunnittelemisesta lähes mahdotonta. Harjoitusaikataulu muuttui pahimmillaan viikottain ja parina jaksona katsottiin säätiedotusta pitkin päivää reenataanko vai ei. Eikä tilannetta helpota tietysti se että työnkuvassani merkittävän osan harjoituksista jotka minä suunnittelen pelaajat joko tekevät itse tai jonkun toisen ohjaamana.
Kuulun niihin ihmisiin jotka haluaisivat tehdä kausi- ja jaksosuunnitelmia sekä laji- ja oheisharjoittelun osalta. Luonnollisesti suunnittelen yleensä jokaisen lajiharjoituksen hyvissä ajoin ennakkoon, tarkimmillaan minuuttiaikataululla. Tapahtumat löytyvät kalenterista, on to-do listaa ja Exceliä. Viimeinen puolitoista kautta on näiden kaikkien osalta eletty enemmän “niinkö pellossa”. Ilman suunnitelmiin nojaamista koin myös että standardien ja vaatimustason pitäminen oli huomattavasti hankalampaa.
Harjoitusolosuhteissa on aina parantamisen varaa. Koronan kurittamana tuli todella voimaton olo kun ei oikein millään konstilla pysty tarjoamaan SM-tason tavoitteellisille urheilijoille mitään järkevää oheisharjoittelua kun välineet tai tilat, usein molemmat puuttuivat.
Jatkuva epävarmuus teki toiminnasta heikkolaatuista joka vain lisäsi ahdistuneisuutta kaiken muun stressin päälle.
Mitkä asiat lisäävät sinun voimavaroja?
Omalla kohdalla niitä lisäävät ainakin:
- Ajan viettäminen ystävien & kavereiden kanssa
- Perheen ja sukulaisten näkeminen säännöllisin väliajoin
- Suunnitelmallisuus ja säännöllisyys
- Omat harrastukset
- Kouluttautuminen ja vuorovaikutus kolleegoiden kanssa
- Etätyöskentely kahviloissa & lounaspaikoissa
- Muut sosiaaliset tapahtumat
Työn puolesta oli lähes välttämätöntä, osan aikaa jopa pakko välttää kaikkia ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja. Viime keväänä kävin käytännössä n. 4 viikkoa vain töissä ja kaupassa. Perhettä ja sukulaisia olen nähnyt viimeksi vuosi sitten kasvotusten, Skypen välityksellä pari kertaa tässä välissä. Kunnon kansalaisena en mm. matkustanut joulun tienoilla kotikonnuille vaan vietin pyhät omassa luolassani.
Suunnitelmallisuutta ja säännöllisyyttä sivusinkin jo aiemmin, ihan riittävästi.
Harrastusten puolesta pääsin frisbeegolfia pelaamaan lähes tauotta jollain porukalla ellei lasketa nuita jaksoja kun sosiaalisten kontaktien välttäminen oli työn puolesta pakollista. Kuntosalitreeni ja muu vastaava liikunta sen sijaan kärsi merkittävästi. Joko kuntosali oli kokonaan kiinni, sinne piti varata aika ja kaikki ajat oli varattu tai jälleen kerran työn puolesta tuota harrastusta ei suositeltu. Useamman kuukauden lähes yhtäjaksoinen tauko lihaskuntoharjoitteluun vaikuttaa minun kohdalla jo melko merkittävästi voimavaroihin ainakin minun kohdallani.
Koulutukset ovat olleet joko tauolla, niitä on voinut suorittaa etänä tai koko kouluttautumiseen ei ole ollut aikaa. Ottelutapahtumien puuttuminen sekä säännöt harjoitustapahtumiin liittyen ovat merkittävästi vähentäneet vuorovaikutusta muiden valmentajien kanssa sekä sitä kautta voimavaroja myös.
Luonnollisesti etätyöskentely kahviloissa tai lounaspaikoissa sekä muut sosiaaliset tapahtumat kuten ravintoloissa jne. käynti ovat olleet pannassa.
Yhtäkkiä huomasin olevani voimavaraton
En tiedä saisiko tällaista avoimesti myöntää? Noh, ne ketkä minua vähänkään tuntevat tietävät etten tarpeen tullen välitä muiden mielipiteistä jos haluan omani tuoda julki.
Toukokuussa erityisesti ja vielä kesäkuussakin tuntui siltä että yksinkertaisten asioiden tai päätösten tekeminen oli hankalaa & raskasta ehkä jopa mahdotonta. Asiakaspalveluhymykin loisti poissaolollaan. Voimavarat olivat kuluneet loppuun, ei ollut mistä ammentaa.
Normaalisti teen kaikkeni, nyt tein vain välttämättömän ja senkin itseni pakottamalla. Mitä huonommin omalla mittapuulla jaksoin töitä tehdä, sitä enemmän ahdisti.
Tätä kirjoittaessani olen kesälomalla, koko heinäkuun. Pääsen vihdoin näkemään perhettä sekä sukulaisia, ystäviä ja kavereita toivottavasti myös. Harrastaa voin melko vapaasti. Tilanne näyttää sillä tavoin stabiililta että loman päättyessä pystyn lyömään tapahtumia kalenteriin, suunnitelmia taulukoihin ja kaiken muun hyvän lisäksi on enemmän mahdollisuuksia ns. hands-on valmentamiseen kuin aiemmin.
Kouluttautuminenkin kiinnostaa, en ole vain vielä osannut päättää mihin koulutuksiin ilmoittautuisin joten suosituksia otetaan vastaan. Etätyöskentelyn ja muun sosiaalisen elämän suhteen olen edelleen varovainen. Onneksi kesällä voi viettää aikaa ulkona, toimistokin voi olla siellä minne takapuolensa laskee.
Toivottavasti sinä et ole mennyt vastaavaan voimavararikkoon.
Mikko Rönkä 